Täällä taas

Hei, miksei meillä ole ollut blogeja vähään aikaan?

Emt. Ism. E.

Kyselet aika paljon kysymyksiä tyypiksi, joka on Bullitusetäisyydellä. Muista, että todennäköisyys, että saat bullista otsaasi on pieni, muttei koskaan 0%.

Toivon hartaasti, että tämä on viimeinen kerta, kun kirjoitan Blogia. On vain niin monta kertaa, kun voin kirjoittaa Sälleistä ilman, että tämä muuttuu minun omaksi henkilökohtaiseksi valitus-blogiksi.

Muistan viimeksi kirjoittaneeni hieman kriiseillässäni (gigaillessani, jos sallitte), että vuosi vuodelta se mitä minulla on yhteistä lukiolaisten nuorten kanssa vähenee. Olen ilokseni huomannut, että päinvastainen on totta. Kunhan irrottaa turhasta esittämisestä, kunhan on vain sellainen kuin haluaa, eikä sellainen kuin luulee, että haluaa itsensä olevan. Sen tempun, kun tekee tajuaa, että kaikki ovat tyhmiä teinejä tavalla tai toisella.

Toisaalta uskon sen olevan osa tervettä kasvua nuorelle miehelle ajatella itsestään liikoja. Olenhan minä ”Ylioppilas Moisio, useamman asian laudatur”.

Eräs viisas mies sanoi kerran minulle, että ikäiseni miehet ajattelevat olevansa kuolemattomia. En tiedä, en vielä ole skeitatessa kuollut, joten pakko siinä on olla jotain perää.

Enkä kuitenkaan nyt halua manata miehestä pahaa, olenhan aina ollut erinomainen siinä, etten ole ajattelut olevani järin älykäs. Sehän on minun mielestäni kaikista vaarallisinta itsekeskeisyyttä: sellaista missä on yhtä aikaa sitä mieltä, ettei osaa mitään, mutta silti on kaikkia parempi.

Mutta jos sitä elää elämänsä kokonaan kuolemanpelossa ja ajattellen itsestään idioottia, ei sekään ole järkevää. Onko mitää tyhmempää kuin olla väärässä siitä kuinka paljon on väärässä asioista?

Minulle ei olisi tullut mielenkään lukion alussa liittyä sälleihin, koska enhän minä nyt ole ”oikea” mies. Ei minulle tullut mieleenkään, että joskus näyttelisin, koska sehän on hinttien hommaa. Enhän minä herraisä edes ajattelut näkeväni kahdennettakymmenettä syntymäpäivääni.

Mutta tässä ollaan, kohta 22 vuotias, sällivanhus. Useamman teatteriproduktion veteraani. En tiedä onko tässä mitään sitä ihmeellisempää kuin se, että huolien määrä ei vähene ne vain muuttavat muotoaan.

Ensin pelkäsin, että kuulunko sälleihin. Sitten pelkäsin, että pärjäänkö ilman heitä. Nyt taidan pelätä jättäväni jälkeeni perinnön, jota kadun tai jonka jälkimaininkeja joudutaan erikseen ratkomaan kauan minun lähtemiseni jälkeen. Ensin pelkäsin näyttelemistä, sitten pelkäsin oikeasti rakastavani sitä ammatiksi asti, nyt pelkään, että se katoaa vaivihkaa maailmastani ja pelkistyn itseäni epäjalommaksi. Ensin halusin kuolla, sitten pelkäsin kuolla nyt pelkään etten elä. Ensin pelkäsin, ettei kukaan halua minua, sitten pelkäsin ettei kaikki jätä minua rauhaan ja nyt pelkään, että en saa tarpeeksi vielä, kun voin.

Mikä siis sivuraiteena on yksi taas inhottavimmista asioista miehyydessä. Sitä joutuu jatkuvasti olemaan päällä, että on mukamas hyvä ja taidokas ja omaa intiimiä elämäänsä joutuu todistelemaan kaikille jatkuvasti. Onneksi Sällit ovat tähänkin ratkaisu: meidän mielestämme seksi on ällöä, sitä paitsi se ei ole oikea juttu ja V korttinsa saa ovesta astuessa sisälle.

Mutta siis vakavissaan, Sälleissä tapaa mitä laajimman kirjon miehiä, sellaisista jotka eivät harrasta seksiä lainkaan sellaisiin, jotka tekevät sitä ehkä vähän liikaakin. Sama pätee kaikkiin muihinkin pelkoihini. Kun näkee isoveljensä niin vahvana ja saa tietää, että hänkin on kamppaillut samat asiat läpi, tulee väistämättä olo, että itsekin pärjää. Ja sitten, kun näkee pikkuveljensä täsmälleen samassa pinteessä kuin missä itse oli vuosia sitten, tajuaa: ei tämä elämä ole niin vakavaa.

Tajuaa, kun siirtyy ex-sälliksi, alkaa nostamaan Sälli eläkettä ja elää Sällittömyystuilla, että on vahva. Vahva, muttei koskaan yksin.

Aleksi ”Pleksi, Peppi, Peppi Saisio, Maleksi Koisio, Koleksi Maisio” Moisio

Kirjoittaja on Rasvainen Kääpiö
Sällivanhus
Ja Kiitollinen